lauantai 31. elokuuta 2013

Pöytäryhmä nykyaikaiseen lastenhuoneeseen

 Oletteko koskaan kieputellut kädessä tyhjiä lankarullia miettien, mitä niistä saisi aikaiseksi? No, minä olen! Ja niitä tyhjenee paljon, todella paljon... Paljon olen heitellyt roskiin, mutta nyt kun teen tyttärelle joulukalenteria nykyaikaiseen nukkekotiin, sain idean...
 Näitä myös löytyy jokaisen kätköistä, eikö niin? Puisia "nappeja", joita on joskus tarvinnut tai saanut lahjaksi eikä oikein keksi kaikelle mitään järkevää käyttöä.
Kankaistakin tahtoo jäädä pieniä palasia, joita ei raski heittää roskiin vaan säästää ja säästää, jos joskus sattuu tarve tulemaan juuri tuosta palasesta. No, itse olen heitellyt roskikseen joskus pienen palan ja annahan olla kun seuraava inspis iskee, ei juuri sitä pikku tilkkua löydykään enää, kun olisi tarvinnut!
 No, otetaanpas sitten niitä lankarullia ja maalataan ne joillain kivoilla väreillä ihan kunkin mielen ja huoneiden värien mukaan. Punainen väri on kynsilakkaa, joka soveltuu erinomaisesti kaikkeen minimaalailuun nopean kuivumisen vuoksi. Ja onhan kynsilakkoja paljon eri sävyjä, jokaiseen makuun ja halvallakin niitä saa! Maalien kuivuessa otetaan niitä ikiajat säästettyjä kangastilkkuja ja saadaan ne nyt käytettyä ja varastoja tyhjemmäksi (pääsee hankkimaan uutta, kun kohta kaikki ovat loppuneet!) Päällystetyt napit kiinnitetään lankarullan päälle ja näin saadaan komeat lapsille sopivaa kokoa olevat jakkarat. Mutta vielä tarvii pöydän...

Käypäs suljuamassa loput puuterit joko kasvoillesi tai varistele ne vanhat murut puuterirasiasta vessan pönttöön ja kannesta saat sopivan pöydän kannen. (Pääset ostamaan uuden puuterin kun entinen näin loppui!) Rasian kannessa voi olla kivoja yksityiskohtia kuten tässä mallissa, Oli jopa yksi pieni reikä, johon on mukava tökätä kynä, se pysyy siinä pystyssä. Noihin koloihin voi myös keksiä jotain. Itse jätän sen pähkäilemisen tyttären huoleksi! Jotainhan hänenkin on tehtävä nukkekotinsa eteen!

Tähän pöydän kanteen löytyi sopiva jalka jostain siivousainepullosta, joka oli sattunut tyhjentymään (Kukahan sitä oli käyttänyt? Onkohan mieshenkilö siivonnut? Jos taloudesssa mieshenkilö on ja ostat siivousaineita, niin kokemuksella voin sanoa, että pullot saattavat tyhjentyä ja saat sopivan jalan pöytääsi varten, en kyllä voi taata varmuudella. Voinette kokeilla!)
Nyt on siis pöytä ja jakkarat kasassa. Pöydälle voi vuolla pienistä tikuista kyniä ja värittää ne kynien näköisiksi tusseilla.
Niin... yksi juttu vielä... Tätä ajattelin kokeilla, mutta pikaliima oli loppunut. Siitä ei voine syyttää mieshenkilöä...

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kuinka teet nukkekotiisi akvaarion!

 Ensiksi tarvitaan läpinäkyvä rasia, joten käy ostamassa kultasepän liikkeestä itsellesi koru, jotta saat rasian. Mitä isompi koru, sen isomman akvaarion saat. Tässä on tällainen Reutterin tilauksesta tullut pieni rasia. Mutta sekin käy hyvin. Pohjalle laitetaan liimalla kiinni jotain sopivaa ainetta, hiekkaa tai kahvinpuruja tms. Itse käytin erikeeperiä ja mannaryynejä sekä kiviä. Ryynit värjäsin vesiväreillä. Sopiviin kohtiin tökin muovisia kasveja. Kalat eivät välitä onko ne muovia vai teetkö ne itse, helpompia käyttää nuo muoviset kuitenkin ovat.
Kalat voi tehdä cernitistä. Hyvin pieniä niiden pitää olla eikä lajilla ole mitään väliä. Olen huomannut, ettei oman nukkekotini akvaariossa kalat ole syöneet toisiaan vaan elävät sulassa sovussa. Minulla tässä on erikoisuutena taistelukala sekä oranssi platy.
 Sitten voikin alkaa valuttamaan vettä akvaariooon. Hetken aikaa menee aina kun sain pienellä astialla sulatettua vesimateriaalin juooksevaksi. Sillä välin osa akvaarioon valutetusta vedestä ehti hiemen jo hyytyä ja saattaa asetella kaloja. Jos vesi on liian kuumaa, kalat menevät pohjaan, mutta niitä voi nostella sieltä ylemmäksi pinsettien avulla. Kalakuolemasta ei ole pelkoa tässä mallissa!
 Veden valmistumista odotellessa otetaan nyt vaikka tällainen lehti ja katsellaan kuvia...
 ... ja voidaan unelmoida matkasta jonnekin lämpimään... tai sitten ei...
Nimittäin tästä kuvan osasta saa taustan akvaarioon!
 Sopiva kohta leikataan irti ja päällystetään molemmin puolin kontaktimuovilla.
 Sovitetaan akvaarion kokoon ja tarkistetaan mieleinen paikka kuvasta.
 Leikattu kuva työnnetään akvaarion takaseinää vasten akvaarion SISÄPUOLELLE. Voihan sen ulkopuolellekin laittaa, mutta itse laitoin sisälle, koska tämä tulee lahjaksi tyttärelleni ja tiedän, että hän olisi jatkuvasti vaihtamassa kuvaa, jos se olisi irtonainen.
 Siellä se kuva on. Tässä vaiheessa akvaarion leväongelma ei ole ongelma. Vesi kirkastuu kun akvaarioon saadaan valo! Toisaalta pohjan materiaalivalinta vaikuttaa myös veden kirkkauteen. Kirkkaammaksi saat veden jos annat pohjan kovettua hyvin ennen veden lisäämistä, esim voi kokeilla erikeeperin kovettamista pohjamateriaalin päälle.
 Niin ja vesiaine on tässä tätä kyseistä...
 Lisää kaloja...
 ... ja lisää kaloja... Niitä joutuu nostelemaan ylemmäksi koko ajan. Meinaavat penteleet piiloutua jatkuvasti pohjakivien joukkoon. Ei kannata luovuttaa vaan odotella veden muuttumista sopivaksi. Kyllä ne kalat lopulta jäävät omaan kerrokseensa uimaan.
 Tässä vaiheessa alat odotellessa katsomaan päivän postia ja huomaat uudessa Anttilan lehdessä TV-mainoksen... Ota se talteen seuraavaa akvaariota varten, jota alat heti suunnitella...
Kun kaikki kalat on lopulta saatu akvaarioon ja vettä on lähes piripintaan, voit laittaa korurasian pohjan kanneksi. Kanteen sisäpuolelle voi myöhemmin teipata sähkölampun, jotta saat valon akvaarioosi. Senkin vuoksi on hyvä että lampun ja vedenpinnan väliin jää rakoa. Lopulta uusi akvaariosi on valoa vaille valmis. Tämän kuvan otin salamalla, jotta sisustus näkyisi paremmin. helppoa kuin heinänteko, eikös vain!

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Kuuralehdon tarinan viimeinen luku: Totuus on tarua ihmeellisempää

Aika kului Kuuralehdossa ja vuodet vierivät. Ajasta ikuisuuteen siirtyivät monet Pohjan perukoiden kyläläiset ja niin myös tuttuja henkilöitä Kuuralehdon tarinasta, sillä kukaan ei elä ikuisesti.
(Tämän tarinan kuvat on otettu tyttäreni nukkekodissa)
Vuosien kuluessa Fannysta kasvoi aikuinen, mutta emme tiedä hänen nuoruusajastaan paljoakaan, mutta sen tiedämme ettei hän koskaan saanut pois mielestään unelmaansa seikkailuista, jollaisia isänsä oli kokenut.
Seikkailuako vai mitä koki Fanny tavatessaan eräänä syksyisenä iltana pitäjään saapuneen vakuutusasiamiehen. Kuitenkin jo hänen ammattinsa edusti Fannylle jotain hyvin omaperäistä. Ja olihan mies kovin lipevä sanoissaan, että sai puhumalla koko kylän väen ottamaan vakuutuksia. Fanny meni pyörälle päästään ja huokaili huomatessaan, kuinka paljon mies muistutti hänen omaa isäänsä. Myytyään kaikille vakuutukset, olikin miehen aika lähteä jatkamaan matkaa, mutta Fanny ei halunnut päästää miestä lähtemään, sillä mies merkitsi hänelle seikkailua!
Jo aika päiviä sitten naiset ovat tienneet, miten miehestä pidetään kiinni, joten...
Fanny kutsui miehen kotiinsa ja päivä vierähti iltaan, ilta vaihtui yöksi, eikä yö meinannut loppua ollenkaan eivätkä he  voineet saada tarpeeksi toisistaan... Aamulla Fanny täytti miehen vatsan kaikilla mahdollisilla herkuilla ollen täydellinen nainen ja antaen miehen ymmärtää, ettei tulisi toimeen ilman häntä, koska halusi niin palavasti lähteä miehen mukaan! Mies kuitenkin torjui moiset anomiset. Eihän hän voinut naisen kanssa kuljeksia myymässä vakuutuksia! Miten hän olisi saanut naiset asiakkaikseen, jos hänen kyljessään roikkui joku, sitäkö Fannyn oli mahdoton ymmärtää!
Fanny itki ja kerjäsi ja sai miehen lupaamaan, että palaisi joka kuukausi hänen luokseen, kunnes olisi niin rikas, ettei enää tarvinnut välittää vakuutuksien myymisestä.
Ihme ja kumma, mies palasi aina vain Fannyn luokse. Ja arvata saattaa, mitä siitä seurasi: heille syntyi muutaman vuoden välein kaksi kaunista tyttöä, Elsa ja Esteri. Esteri oli perinyt sukunsa punaiset hiukset ja vallattoman luonteen. Niinpä Fannylla olikin tekeminen huimapäätytön tempauksien kanssa. Silti hän kaipasi sanomattomasti poikaa uskotellen itselleen, että saatuaan pojan hän saisi puolisonsa jäämään kotiin. Niin, Fanny ja Kaarlo, mikä oli miehen nimi, olivat menneet papin puheille ja pappi oli heidät ohimennen vihkinyt pappilan eteisessä. Se siitä romantiikasta.. Melkein saman tien, kun pappi oli aamenen sanonut, Kaarlo oli lähtenyt työmatkalle.
- Tätäkö tämä nyt on? ihmetteli Fanny. Olen samassa jamassa kuin äitini aikoinaan! Eihän tämän näin pitänyt mennä! Ja pojan tuska oli Fannylla niin kova, että hän meni ja teki jotain aivan uskomatonta, josta kyläläiset supisivat keskenään, mutta kukaan ei uskaltanut ääneen sanoa. Eihän asia heille muutenkaan kuulunut...
Mutta kun Kaarlo seuraavan kerran pitkän ajan päästä saapui kotiin Fannyn luokse, hän sai nähdä kolmannen tytön kitisevän kehdossa. Kaarlo meni punaiseksi kasvoiltaan ja hän pihisi: - Nainen! Mitä olet mennyt tekemään! Tiesitkö, ettei tämä lapsi ole minun, sillä minä en enää voi saada lapsia, siitä olen pitänyt huolen! Kenen kanssa sinä olet minua pettänyt?
- Ai, minäkö sinua nyt olen pettänyt! Fanny kiljui. Ethän sinä ole koskaan kotona! Minä halusin niin pojan...
- Mutta et saanut! Kaarlo jyrisi. Etkä saa enää sanoa minua mieheksesikään, sillä nyt minä lähden eikä tarvitse etsiä. Minulla sitä paitsi on jo paikka, mihin mennä. Otan sinusta eron!
Eikä Fanny voinut muuta kuin katsoa voimattomana miehensä jälkeen. Eikä hän uskonut enää miehen palaavan, niin vakuuttava tämä oli ollut.
- Mitä ihmettä minä nyt teen tämän lapsen kanssa? Fanny päivitteli. Enhän minä tätä edes halunnut! Tyttöä!
Äkkiä Fanny sai ajatuksen ja kääri vauvan vilttiin ja vei lapsen salaa miehensä vanhempien portaiden eteen jättäen lapsen pesupunkkaan, joka oli talon seinustalla.
Kaarlon vanhemmat kuulivat ulko-oven takaa lapsen hillitöntä itkua ja kun he riensivät katsomaan, he löysivät lapsen. Siitä kenen lapsi oli, ei heillä ollut varmuutta, mutta koska ajattelivat jonkun kylän nuoren tytön joutuneen pulaan ja katsoneen heidät lapsen arvoiseksi, he ottivat lapsenhoidon vastuulleen, vaikka jo iäkkäitä olivatkin.
-  Mikähän tämän lapsen nimi on, he tuumivat ja miettivät ja yrittivät etsiä jotain lappusta vauvan vaatteista. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, joten he päättivät kutsua tyttöä Inkeriksi.
Inkeri kasvoi vanhojen sukulaisten hoivissa lapsuutensa ajan hyvin yksinäisenä ja ilottomana. Vanhukset olivat sitä mieltä, että työ tekee lapsista hyviä ja sillä tavalla kunnon kansalaisen, joten Inkerillä olikin paljon tekemistä. Piha piti siivota...
Vanhuksia piti auttaa yhdessä jos toisessa asiassa vähän turhankin kanssa... Selma- mummo vaati jalkojensa alle tyynyn hänen istuessaan nojatuolissaan illan hämyssä. Valoja he eivät voineet pitää, sillä talossa ei ollut sähköjä. Köyhyys oli kosketeltavaa...
- Enkö saisi uusia vaatteita? Inkeri tivasi tuon tuostakin. Minulla on vain sinun vanha hameesi ja papan vanhoja päällyshousuja saan pitää koulussa. Haluan jotain kaunista minäkin!
- Älä turise turhia, tyttö, pappa siihen ennätti tokaisemaan. Kohenna tulta takassa, mutta älä polta itseäsi, täällä on kylmä. Äläkä puhu joutavia. Sinulla on kuitenkin koti, missä asua!
Niinpä Inkeri teki työtä käskettyä, sulki sydämensä kaikilta joutavilta asioilta ja suoritti askareita toisensa jälkeen. Sillä mitäpä hän muusta olisi tiennyt. Vanhukset eivät päästäneet häntä koskaan vierailemaan muiden lasten luona. Koulussa hän kuitenkin sai käydä. Niin, koulu...
Koulu merkitsi vapautta Inkerille, joka kuvassa istuu eturivissä toisena oikealta paksut letit karvareuhkan alta pilkistäen. Koulussa hänellä oli kavereita, no ellei nyt kavereita niin ainakin muita ikäisiään, joiden kanssa saattoi leikkiä. Inkeri oli kovin ujo ja hiljainen. Hän vetäytyi hieman syrjään ja odotti, jos joku tuli hänen kanssaan leikkimään ja ihmetteli aina kun niin tapahtui. Mielikuvituksessaan hän eli mitä ihmeellisimpiä seikkailuja, milloin hän oli unohdettu rikkaan suvun lapsi, joka oli syntynyt vahingossa (eikä arvannut kuinka lähellä totuutta hän tässä olikaan!) Toisella kerralla Inkeri arveli äitinsä kuolleen synnytykseen eikä siksi kuulunut hänen elämäänsä. Ehkä hänen äitinsä oli sairastunut tuberkuloosiin ja joutunut keuhkoparantolaan? Sieltä hän tulisi Inkerin noutamaan kun paranisi. Nämä ajatukset harhailivat useasti Inkerin mielessä, sillä Inkerin mielestä kukaan äiti ei oikeasti hylkäisi omaa lastaan, vaikka vanhukset niin hänelle väittivätkin!
Mitä sitten tapahtui Fannylle, Inkerin äidille, joka oli niin kovasti seikkailuja kaivannut? Kaarlon jätettyä hänet ja Fannyn jätettyä nuorimman lapsensa Kaarlon vanhemmille, Kaarlo saapui vielä kerran Fannyn luokse. Ei siksi, että olisi tullut jäädäkseen vaan viedäkseen kaksi vanhempaakin lasta Fannylta. Fanny otti tämän kovin raskaasti. Nyt hänellä ei ollut miestä eikä lapsia, ei perhettä, ei mitään!

Rahantulon katkettua ja pula-ajan koittaessa  -30-luvulla, lähes ainoa keino hankkia rahaa oli viinankeitto ja salakuljetus. Fanny teki kumpaakin. Hänen luonaan kulki jos minkälaisia maankiertäjiä, joskus luullen, että Fanny tarjoaisi kaikkea mahdollista, ja joskus totuuden nimissä oli sanottava, että rahan vuoksi - tai sen puutteen vuoksi - oli tehtävä kaikkensa. Mutta eräs kulkija ei suostunutkaan maksamaan Fannylle viinasta eikä tämän salakuljettamista tavaroista. Mies lähti kohti ovea nauraen Fannyn tivatessa rahoja. Silloin Fanny tarttui puukkoon ja iski sen miehen selkään.
Pahaksi onneksi, sattui juuri seuraava kiertolainen tulemaan taloon ja näki Fannyn verinen puukko kädessään ja maassa makaavan miehen. Fanny itki ja huusi ja raivosi veristä miestä selkään hakaten: Nouse ylös, senkin kurja kulkuri! Nouse ylös ja lähde pois täältä!
Mutta tietenkään mies ei noussut...

Fanny joutui vankilaan, kuten arvata saattaa. Sieltä hänet siirrettiin sodan tultua 1939 pakkotyölaitokseen. Vapauduttuaan hän sai synnytettyä pojan, mutta tämä menehtyi onnettomuudessa lapsena. Henki hengestä, mietti Fanny tuolloin surullisena. Olen hyvittänyt tekoni. Myöhemmin hän sai vielä yhden tytön yrittäessään edelleen saada poikalasta, josta hänelle oli tullut pakkomielle.

Niin eli Inkeri lapsuutensa ja nuoruusvuosien vihdoin koitettua, hän joutui piikomaan vieraille, sillä niin asioiden kuului vanhusten mielestä mennäkin.
Piikomispaikassa Inkeri oli töissä kaikki nuoruusvuotensa, jossa myöhemmin tapasi perheen sukulaispojan, joka tuli enoansa tapaamaan ja metsätöihin enolleen. Tästä iloisesta, puheliaasta ja nauravaisesta ison perheen vanhimmasta pojasta oli tuleva Inkerin puoliso. Ja hänestä oli näin ollen tuleva minun isäni...
Ja Inkeristä oli tuleva minun äitini, vaikka he eivät sitä voineetkaan ensi tapaamisella tietää. Isäni iski silmänsä Inkeriin, tulevaan äitiini, heti tämän ensimmäisen kerran nähtyään ja siitä lähtien hänellä olikin usein asiaa enonsa luokse. Tarina ei kerro yksityiskohtia, se jääköön isäni salaisuudeksi.Tämä on se, minkä verran tiedän...

Kuuralehdon tarina on tullut tiensä pähän. Tämä oli tarina, jonka halusin kertoa omille lapsilleni. Tämä on minun mummojeni, minun pappojeni, vähin osin minun puolisoni ja hänen vanhempiensa tarina.  Tämä on minun tarinani, minun äitini, ja minun isäni tarina.
Täytyy sanoa, että joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Tosin, kuten lukijat arvannevat, on seassa paljon tarua, joka on totuutta ihmeellisempää. Nyt on tullut tarina loppuun kerrottua. Tarina jatkuu minussa, mutta se ei kuulu enää tähän.


 


torstai 15. elokuuta 2013

Erikin salaisuus paljastuu Fannylle

Erikin Kuuralehdosta lähdöstä oli kulunut jo kauan. Viikot, kuukaudet, jopa vuodet vilistivät Fian silmissä. Fia katsahti kelloaan mietteissään.
 Kello ei pysähtynyt vaan jatkoi tikittämistään tasaiseen tahtiin. 
 Fia sulki korvansa Kuuralehdon väen supatteluilta. Häntä ei juorut kiinnostaneet, varsinkaan tietämättömien ihmisten panettelu.

 Fia seisoi pitkään kuunnellen kellon rauhoittavaa ääntä. Tik-tak-tik-tak...

Hän ihasteli pikkuruisia Erikiltä lahjaksi saamiaan lasieläimiä, jotka uljaana seisoivat kellon vieressä pienestä koostaan huolimatta. Lasivitriiniin Fia oli  nostanut oluttuopin, jonka posti oli hänelle tuonut ilman tietoa lähettäjästä.
Samassa paketissa oli ollut papereihin käärittynä lautanen, joka sai Fian kovasti ihmettelemään, mitä Erik oli Saksassa tehnyt. Jotain outoa oli täytynyt tapahtua! Ja miksei paketin mukana ollut tullut sanaakaan Erikiltä? Ei mitään viestiä, ei ainuttakaan sanaa!
 
 Fia kierteli päivästä toiseen kauniissa talossaan huokaillen. Onneksi lapsista lähtevät äänet ja välillä riehakas meteli saivat hänet unohtamaan ajankulun.
 Toisinaan aika ei vain tuonut lohtua. Silloin Fia alkoi tutkimaan tavaroita, joita omisti. Yksi outo, mutta kaunis kapine kiehtoi häntä erityisesti. Lopulta hän tajusi sen tarkoituksen, olihan hän sentään Erikin kanssa kierrellyt merillä ja nähnyt yhtä sun toista. Siksipä hän lisäsi vettä säiliöön ja täytti säiliön tupakalla.
Fia tarttui esineestä tulevaan imuletkuun, hengitti syvään ja kohotti imuletkun pään suuhunsa. Sulkien silmänsä hän vetäisi imukkeesta...

Samaan aikaan talon alemmassa kerroksessa Fanny löysi suuren avaimen isänsä harrastehuoneesta, jonne oli mennyt, jotta tuntisi isänsä läsnäolon. Perheen lapsista juuri Fanny kaipasi isäänsä ehkä eniten ja vietti aikaansa miettien yksinään ja murehtien, oliko isälle sattunut jotain hyvin ikävää! Oliko isä joutunut onnettomuuteen? Mutta siinä tapauksessa he olisivat saaneet varmasti tiedon, jos laiva olisi uponnut. Vai olisivatko? Fanny pudisti päätään karkoittaen pahat mietteensä ja tarttui avaimeen.
Eikä aikaakaan ennen kuin hän keksi salaoven, jonka lukkoon avain sopi. Kovaäänisesti lonkasahtaen lukko avautui ja Fanny työnsi painavan oven auki. Fanny hiipi sisään ihmeelliseen huoneeseen.

- Voi, isä, näkisitpä kaiken tämän, mikä meidän talossamme on piilossa! Fanny huudahti ääneen.

- Tämä on oikea aarrekammio! Hän totesi ja ymmärsi samalla, että hänen isä oli tiennyt kaiken tämän olevan heidän talossaan...

Fanny antoi katseensa kiertää ympäri huonetta tarkastellen ja arvioiden kaikkea näkemäänsä.

Huone sisälsi mittaamattoman arvokkaita esineitä... Jotka eivät voineet kuulua hänen isälleen...

- Voi, isä! Fanny kuiskasi itku kurkussa eikä voinut pidätellä nyyhkytystä. Kyyneleet alkoivat valua pienen tytön silmistä ja hartiat täristen hän istui pitkän tovin haudanhiljaisessa huoneessa.

Lopulta hän nosti katseensa, hieroi kämmenillä kasvonsa kuiviksi ja nousi seisomaan. Hän tuijotti pitkään aarrekammiota.
- Hyvä on sitten, hän päätti mietteensä ja alkoi ahertamaan.
 Pitkän ajan kuluttua Fanny huusi äidilleen, ja kehoitti tätä nopeasti tulemaan alakertaan. - Löysin tällaisen huoneen kellarista, hän selitti äidilleen.
 Huoneen hän oli pikaisesti tyhjentänyt raahaamalla kaiken äidiltään piiloon, sillä Fanny epäili ettei äitinsä kestäisi totuutta heidän isästään. Oli sitä paitsi parempi, mitä harvempi tiesi asiasta. Olihan siinä vaaransa jos tieto kulkeutuisi kylän väelle. Tiedä kuka saisi päähänsä tulla ryöstämään heidän talonsa putipuhtaaksi. Miten he sitten pärjäisivät, jos isä ei tulisikaan takaisin ja he olisivat rahattomia? Näissä arkuissa piili omaisuus, sen Fanny tajusi ja myös sen, että hänen isänsä oli kaiken tämän takana.




Fanny sai kuin saikin äitinsä ylipuhuttua laudoittamaan huoneen lattia. Tai oikeammin Fanny oli jo kyllin iso tyttö tehdäkseen sen omin päin, kunhan äitinsä ei ihmettelisi lautakasaa, joka ilmestyi talon pihalle. Viikkojen aherruksen jälkeen huoneen lattia oli valmistunut ja Fanny katseli tulosta tyytyväisenä.

Fanny nosteli hellin käsin takaisin kaikki tavarat. Samalla hänen mielensä täyttyi oudosta huumaavasta tunteesta hänen katsellessaan sanoinkuvaamattoman kauniita esineitä. Mitä nuo kaikki tavarat olivat merkinneet hänen isälleen? Miten ne olivat joutuneet hänen isälleen ja mistä ne olivat peräisin? Mikä oli noiden esineiden tarina? Mikä oli hänen isänsä tarina?
Fanny otti isänsä hatun ja epäröityään hetken laittoi sen päähänsä istuutuen isänsä pöydän ääreen aivan kuin haluten paremmin ymmärtää isäänsä ja saadakseen tähän yhteyden, vaikka hän tiesi sen mahdottomaksi.
 Mutta istuessaan iso hattu silmillään, hän saattoi kuulla meren kohinan ja tuntea oudon värinän sisällään - seikkailun tunteen! - Kunpa kasvaisin nopeasti aikuiseksi! Fanny puuskahti. Aion seurata sinun jalanjälkiäsi, isä. Tiedän, että monet jännittävät seikkailut odottavat minua!