maanantai 15. heinäkuuta 2013

Erikin tarina

Mistähän aloittaisi tämän tarinan?Alusta en voi kuitenkaan aloittaa,mutta kerrottakoon sen verran, että Kuuralehtoon aikoinaan tutustuessamme, talossa asui Amanda-mummo kahden tyttärenlapsensa kanssa. Amandan tytär Fia oli naimisissa Erikin kanssa, ja tuolloin muu perhe, 3 lasta sekä heidän vanhempansa Fia ja Erik, olivat ulkomailla, Ranskassa, hankkimassa kalusteita ja tarvikkeita kotiinsa, jota he olivat vihdoin perustamassa Amanda-mummon naapuriin.

Erik oli merikapteeni (oikeammin tunnettu merirosvo) ja omisti laivan ja oli tuttu itsensä Napoleonin kanssa, jonka joukoissa hän teki itsensä Napoleonille tärkeäksi. Jopa niin tärkeäksi, että Napoleon lahjoitti Erikille viinitilan Ranskasta. Viinitilaa asuttaa perheen ranskalainen lastenhoitaja, Lili, joka oli Erikin oikea käsi Fian jouduttua jäämään Ranskaan nuorimman lapsensa syntymän vuoksi ja Erikin palattua kahden muun lapsen kanssa taloonsa Pohjan perukoille. Kuinkas kävikään, iltaisin kaksin istuessaan, Erik ja Lili lähentyivät toisiaan ja Lilin rakkaus Erikiä kohtaan ei jäänyt kenellekään epäselväksi.

Amanda-anoppi oli tilanteesta hyvin huolissaan ja sai edesmenneen puolisonsa siskon, Dagmarin, saapumaan Kuuralehtoon esiliinaksi pariskunnalle, jota kaikki yrittivät erottaa toisistaan sen kuin ehtivät.
Kuitenkaan asiassa ei kaikin puolin onnistuttu, sillä kävi kuten arvata saattaa, Lili sai lapsen ja toisenkin Erikin kanssa Erikin lahjoitettua Ranskan viinitilan Lilille, jonne tämä saattoi muuttaa Pohjan perukoilta. Erik vieraili usein Lilin luona. Sehän oli hyvin helppoa, koska kukapa hänen menemisiään ja tulemisiaan saattoi vartioida hänen lähdettyään merille. Ja pitihän jonkun käydä katsomassa viinitilaakin. Lilin ja Erikin yhteisten lasten olemassaoloa Kuuralehdon väki ei tiedä, mitä nyt Dagmar oli kaikessa viisaudessaan arvellut moista käännettä. Asioiden uskottiin siis kaikin puolin olleen hyvin Lilin kadottua ja Erikin jäädessä Pohjan perukoille suurimmaksi osaksi vuotta kulloisenakin vuonna.

Jokin paloi kuitenkin Erikin sydänalassa. Oliko se seikkailunhalu ja väsymys yksitoikkoiseen elämään, mitä elämä Kuuralehdossa Erikille oli valvovien silmien alla, sillä lähistöllä asui Amanda-anopin lisäksi tämän kanssa naimisiin mennyt Erikin isä, Calle. Dagmar ymmärsi ainoana Erikiä ja yritti kaikin tavoin saada miehen viihtymään kotiseudullaan poissa ikävyyksistä, joita Erikin tielle näytti aina kasaantuvan jostain kumman syystä. Olipa niin tai näin, ikävä lämpimäänkö sai Erikin tekemään päätöksensä matkata jälleen kerran Ranskaan vai oliko hänkin, käsittämättä sitä itsekään, rakastunut Liliin?

Joka tapauksessa eräänä kauniina kesäpäivänä pariskunta nähtiin halailemassa toisiaan viinitilan puistossa. Kuka voisi väittää, että Erik teki väärin palattuaan pitkästä aikaa Lilin luokse. Rakkaus on voima, jota ihminen ei voi käsittää. Rakkaus ei kysy lupaa. Vetovoima ja valta, joka Lilillä oli Erikiin, oli jotain, mille kukaan rakastunut ei mahda mitään.
Puutarhassa olevan puisen oven lähistöltä kuului kahden onnellisen ihmisen kuiskuttelua, naurunkiherrystä ja toisiinsa rakastuneen pariskunnan huokauksia ikään kuin eivät saisi tarpeekseen toistensa läsnäolosta.



Piknik-korinsa antimista nautittuaan Erik ojensi Lilille rasian, jonka avattuaan Lili meni sanattomaksi.

- Tämä on sinulle, rakkaani, Erik sanoi. Se korvatkoon kaikki vuodet, jotka olen joutunut olemaan sinusta ja pojista erossa ja kertokoon tunteista, joita kannan sydämessäni.
 Lili tuijotti rasiasta paljastunutta korua, millaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
 - À mon amour! Lili huokasi tietämättä tarkoittiko korua vai miestä vierellään.
 - Le plus beau cadeau que j'ai jamais reçu, hän jatkoi ja kääntyi suutelemaan Erikiä. -
S'il vous plaît ne me laisse encore?

Ja vaikka Erik olisi Lilin kysymykseen halunnut vastata, että kyllä hänen täytyy palata Kuuralehtoon, miten hän olisi voinut? Erik tarttui Lilin käteen puhumatta mitään ja yhdessä he kävelivät puutarhasta kohti linnaansa.
 Erik lykkäsi päätöksen tekoa paluusta päivä päivältä, sillä linna ja sen ympäristö tuntui lumoavan hänet. Vai oliko sittenkin Lilin taikavoimilla tai aikoinaan noidalta saaduilla rohdoilla osuutta asiaan?
 Juotuaan lähdevettä pihan altaasta Erik lohdutti itseään, että kotona kaikki oli hyvin. Perhe asui yhdessä sukunsa ympäröimänä kotona pohjolassa, mutta Lilillä ei ollut ketään poikiensa kanssa. Vain hän, joka oli aikonut heidät taas kerran jättää... Ja kummallisesti aina käsillä vettä altaasta suuhunsa ammentaessaan Erikin valtasi outo rauha, jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut.
 Lili sai Erikin houkuteltua kuluttamaan aikaansa kipsiveistosten parissa ja Erik löysi itsestään taitoja, joista ei ollut tiennyt mitään tähän asti.
Erik taiteili puutarhan täyteen veistoksia.
 Lili puolestaan maalautti itsestään taulun, jonka Erik näki hieman ennen valmistumistaan ja sai taiteilijan muuttamaan hiusten värin tummemmaksi kuin mitä Lilin hiukset luonnostaan olivat. - La couleur des cheveux de Fia, Erik! Syytti Lili Erikiä lopullisen kuvan nähtyään.
 Lili poistui kannat kopisten puutarhaan ja aikansa siellä istuttuaan, hän palasi päättäväisenä Erikin luokse.
- Nyt me kutsumme itseämme Henryksi ja Marieksi, Erik, hän vaati. Unohdamme sen, mitä olimme ennen ja jatkamme tästä kuin mitään muuta ei olisi koskaan ollut. Vain sinä ja minä, Marie ja Henry! Muutoin en koskaan enää halua sinua tavata! Päätöksen annat minulle tänään illalla pimeän laskeuduttua.
 Erik poistui hiljaisena huoneesta. Hän istui syvissä mietteissä katsoen muurin raosta merelle. Meri oli läsnä, sen tuoksu ja äänet, jotka saivat Erikin joka kerta valtoihinsa. Mitä oli Kuuralehto verrattuna tähän? Tai Pohjan perukoiden kylmyys verrattuna ikuiseen kesään? Oliko hän täällä onnellisempi kuin Kuuralehdossa? Asuiko onni siellä kaukana? Saattaisiko hän viettää ikuisuuden Lilin kanssa? Oliko hän velkaa Lilille elämänsä?
 Erik katsoi puutarhaan. Hän nousi hiljaa tietämättä, mitä aikoisi sanoa Lilille tämän uudelleen tavattuaan...


Viimeisten auringonsäteiden myötä Erik palasi puutarhaan ja etsi katseellaan Liliä.
Nähtyään Lilin lastenvaunujen luona hoivaamassa heidän nuorimmaista poikaansa, Erikin rinnan täytti lämpö, joka vei epäilykset mennessään.
- Marie? Lili kuuli Erikin kuiskauksen.
 - Je t'aime, Henry! Huudahti Lili juostessaan Erikin syliin.
 - Olen Marie, Lili varmisti. Aina sinun!
 - Olen Henry, Erik myönsi. Aina sinun! Ikuisesti. Tänään ja huomenna. Elämäni loppuun asti.
 Ja niin he istuutuivat pöydän ääreen. Henry ja Marie, joina heidät tästä lähtien tunnettiin pienessä ranskalaisessa kylässä. Huhuttiin, että he olivat amerikkalainen pariskunta, taiteijamies, joka oli ollut naimisissa ennenkin, mutta löytänyt aikuisena elämänsä rakkauden, jonka kanssa päätyi Ranskaan loppuiäkseen. Marien elämää ei oikein kukaan tuntenut. Hänen epäiltiin myös olevan amerikkalainen alun perin.

Vuodet vierivät ja rakastuneina kuin juuri tavanneet, Henry palvoi Marieta läpi elämänsä. Jos joku Kuuralehdosta kyselikin heidän peräänsä, ei Erik-nimistä merikapteenia tai Lili-nimistä ranskalaista lastenhoitajaa kukaan löytänyt.


Henry ja Marie rakennuttivat linnaansa tornin, jonka huipulla oli salainen huone. Tornin alimpiin osiin he suunnittelivat hautapaikkansa. Ennen tornin lopullista valmistumista Henry kuitenkin ehti vetää viimeisen henkäyksensä. Sitä katuiko hän koskaan tekemäänsä päätöstä jäädä Ranskaan, ei kukaan tiennyt. Tiesikö hän itsekään, siitäkään ei ole varmuutta.

Henryn hauta jäi linnan tornin uumeniin Marien palkattua rakentajat sen viimeistelemään, sillä se ei täysin ehtinyt valmistua ennen Henryn kuolemaa.

Myöhemmin Marien kohtalo oli päätyä samaan kryptaan, jonka he yhdessä suunnittelivat viimeiseksi lepopaikakseen. Vastapäätä Henryn lepopaikkaa sijaitsi Marien leposija.

Molempien kivisen haudan isot painavat kivet oli hiukkasen siirtyneet ikään kuin olisivat halunneet kuulla toistensa hengityksen, jota ei enää kuuluisi.
Päiväkirjaansa Marie oli kirjoittanut ikävöivät sanat englanniksi. "Joka sadan vuoden kuluttua puhumme toisille läpi tornin hiljaisuuden: -Oletko siellä, Marie? Ja vastaus kuuluu: Olen täällä, Henry, aivan vierelläsi. Ja hiljaisuus kääriytyy ympärillemme seuraavaksi sadaksi vuodeksi lukuunottamatta Välimeren aaltojen liplatusta, pienten pöllöjen huutoja, kiurujen liverrystä ja satakielten laulua pitkissä suorissa sypressipuissa, jotka seisovat kuin vartioiden La Manchan tornia, jossa kaksi rakastavaista lepää hetkisen, vieretysten, enää koskaan eroamatta.

La Manchan tornin huipulla olevassa salaisessa huoneessa kerrotaan Henryn ja Marien sielujen elävän. Salaisen huoneen ovea ei koskaan avata, sinne voi kurkistaa ainoastaan pienestä raosta, jotta sielut eivät katoaisi iäksi Välimeren aaltojen ylle tuulten vieminä ja menettäisi toisiaan.
Vuosikymmenien kuluttua Ranskassa sijaitseva linna oli peittynyt kasvillisuudella ja salaisuudet kätkeytyivät näiden kahden sielun mukana ikuisiksi ajoiksi.
Näin hyvästelemme Erikin ja Lilin (Henryn ja Marien) ja heidän tarinansa, Leijonaritarien linnan, viinitilan kohdalta.Älköön heitä tuomittako rakkautensa vuoksi, olipa se sitten väärää jonkun mielestä. Ilman heitä ei olisi myöskään tätä tarinaa.

Jos joku haluaa käydä tutustumassa Henryn ja Marien linnaan, se löytyy Ranskasta Cannesin La Bocca nimisestä paikasta itään päin mentäessä noin 4-5 kilometriä, Mandelieu La Napoule- nimisestä paikasta aivan tien varrelta Välimeren rannalta. Marien oikea nimi oli ollut Elsie, mutta Henryn painostuksesta hän muutti nimensä Marieksi, josta sain idean molempien nukkekotihenkilöideni nimien muuttamisesta tässä linnassa asuvien henkilöiden mukaisiksi. Tämän linnan tarinan ja näiden kahden siinä eläneen henkilön rakkaustarinan halusin myös kertoa teille.

Joudumme vielä palaamaan Kuuralehtoon ja kurkistamaan mitä siellä tapahtuu tällä välin. Kuuralehdon tarina ei siis ihan vielä kokonaisuudessaan pääty.