tiistai 21. elokuuta 2012

Talojen ja asukkaiden esittely


Ensimmäisenä aloittamani Kuuralehdon mummola on lähes valmis.
Talossa asuu Amanda-mummo nimismies-Calle puolisonsa kanssa. Kellarissa on kylpyhuone vieressään varasto/ruokakellari, jonka takaosassa on sauna. Toinen kerros, eli se mihin tullaan portaita sisällekoostuu eteisestä ja vieraskammarista, seuraavassa kerroksessa on keittiö/pirtti, ylepuolella olohuone ja makuuhuone, jonka yläpuolella puolestaan vintti, joka toimii varastona, missä pariskunnan vaatteet yms omaisuus on tallessa. Puutarha tietenkin on kiinteä osa Kuuralehtoa, ja sinne yleensä kuuluu aivan kummia!
SininenHetki sai nimensä jostain tuokiosta, jonka vietin aikoinaan kuopus-tyttäreni kanssa illalla rupatellen nukkekotiin tekemäni jonkun tilkkupeiton väreistä. Vaikka nimi ei oikein istukaan, on se muisto tuosta tuokiosta ja sinällään rakas, joten en ole alkanut nimeä vaihtamaan.
Talossa asuu Amandan tytär Sofia, tutummin Fia, joka on naimisissa Amandan uuden puolison pojan Erikin kanssa. (pitkä juttu) Heillä on 5 lasta. Sielläpä se talon isäntä näyttää pötköllään makaavan talon portaiden edustalla. Lienee ollut rankka matka Kreikkaan kesällä vai onkohan saanut lähdöt kotoaan? Ehkä kuulemme vielä, mitä talossa on tapahtunut!
Tässä lähempää kuva osasta huoneita.

Portaikon ja pihan edustan alapuolella, ns. kivijalassa näyttääkin olevan Erikin salainen huone, jonka olemassaolosta ei kukaan Erikiä lukuunottamatta tiedä (hys älkää kertoko Fialle!) Keskellä on miehille tarkoitettu "kotonaviihtymishuone" kaikkine tykötarpeineen ja ihan oikealla Dagmarin Posti & Putiikki liike. Sinnekin on ilmeisesti joku pitäjältä heittänyt sian ruhon lattialle!
Kolmas taloni on Erikin kaksoissiskon asuttama Metsäpirtti. Siellä asuu Emilie, yksinhuoltajaäiti, kahden poikansa kanssa.

Pirtti koostuu tästä huoneesta.
Pirtin alapuolella on savusauna ja pukuhuomne. Etualalle tulee joskus pesutupa tai joku vastaava tila, missä nyt voi sitten tehdä akikkia "naistenhommia" pyykinpesua jne. Tästä vasemmalle on mietinnässä papan kalamaja, jolla on elävä esimerkki oman mummolani Kourilehdon pihapiirissä. Tämä pirtti muutenkin muistuttaa eniten omaa mummolaani, jossa myös on ulkona joen rannalla savusauna pukuhuoneineen..
Dagmarin talo eli Metsäkorven kartano, jonka Dagmar peri veljensä kuoleman jälkeen. Dagmar on Amandan edesmenneen miehen sisko. Hän pitää lapsille koulua alakerran luokkahuoneessa. Luokkahuoneen yläpuolelle on tulossa koululaisten ruokailuhuone. Muut tilat ovatkin yksinomaa Dagmarin käytössä ellei hän jostain syystä päästä jotain oppilasta soittamaan salin pianolla. Aivan ylimpänä oikealla on Dagmarin puutarha, jonka vasemmalle puolelle tulee ullakkohuone ja sen viereen vielä ullakkovarasto. Erikeeper-pullo näyttää kokoa, kun en sitä viitsinyt alkaa siitä pois ottamaankaan.


Valmiiksi tullut taloni, Ranskassa sijaitseva Leijonaritarien Linna, jossa asuu Erikin ja Fian entinen lastenhoitaja Lili, kahden poikansa kanssa, jotka erehdyttävästi muistuttavat niin ulkonäöltään kuin etunimiltäänkin Erikiä. (Hys tästäkin ettei Fia saa tietää!)

Koska kuvat ovat kadonneet vuodatuksen blogista, yritän laittaa jossain vaiheessa tähän blogiin sivut kustakin talosta, jotta niitä pääsee kurkistelemaan huone kerrallaan. Tässä on samalla pieni esittely henkilöhahmoista heille, jotka eivät tiedä, kuka kukin on!

perjantai 17. elokuuta 2012

Dagmarin puutarha muotoutuu

Metsäkorven kartanon ullakolta oli kulku puutarhaan, niin kummalliselta kuin se kuulostikin.
Vanha ovi, jonka luultiin jo muurautuneen umpeen, olikin auennut naristen ja kitisten Dagmarin työntäessä ovea. Kukaan muu ei ollut pitkiin aikoihin ovea yrittänytkään avata, sillä ullakolle pyrkijät olivat jääneet puolitiehen tai kokonaan nousematta ylös johtavia portaita.
Vanhan seinän laasti oli rapautunut paljastaen kivet, joista seinä oli muurattu. Ulkohuussi seisoi jämerästi pystyssä seinän vieressä.
Huussin viereen ulkosalle Dagmar toimitti Kazakstanilaisen Iso-Aro-jäniksensä, joka oli tähän asti nököttänyt piilossa luokkahuoneessa. Dagmarin mielestä jäniksen paikka oli ehdottomasti ulkona, missä se sai raitista ilmaa.
Eikä mennyt aikaakaan, kun nurmi alkoi heikosti viheriöidä. Dagmar keräsi pihalta löytämänsä kivet kasvihuoneen seinustalle.
Viiniköynnöksen Dagmar asetti seinän viereen, josta se saisi tukea kasvaessaan päätä korkeammalle.
Pihapolun Dagmar teki kivistä. Polku johti ulkohuussiin ja puutarhan toisella laidalla olevalle kasvihuoneelle.
 Kasvihuoneen pöydällä oli ruukkumansikka täynnään makoisia marjoja.

Dagmarin suuret oksaleikkurit olivat käytön puutteesta johtuen ruostuneet, sillä eihän puutarhassa aiemmin ollut ollut mitään leikattavaa ja Dagmar oli sitä mieltä, että kaiken tuli saada kasvaa luonnollisesti. Hänellä ei juuri käyttöä leikkureille ollut, mutta siinäpä ne nojasivat seinää vasten, kun muutakaan tekemistä ei niillä ollut.
Sen sijaan puutarhan aitaa vasten olivat Dagmarin käytössä olevat lapio ja harava ja vieressä suuren suuri kastelukannu. Niitä Dagmar tarvitsi tuon tuostakin istuttaessaan puutarhaan uusia kasveja.
Eikä Dagmarin todellakaan tarvinnut yksin oleilla puutarhassaan, sillä siellä näytti asuvan kaunis pieni harmaa kissa...
... sekä koiranpentu, joka iloisena haukahteli, milloin sattui Dagmarin puutarhassa näkemään ja aika useinhan sitä sattui...

Pikku hiljaa puutarha alkoi täyttyä sekä hyötykasveista että kukista. Ja mitä enemmän kasveja puutarhaan ilmestyi, sitä useammin Dagmar havaitsi uusia eläimiä puutarhassaan. Iso laiska kissa oli ottanut tavakseen loikoilla kukkaistutusten alla. Siili oli muuttanut seinän vierustalle ja tehnyt siihen pesänsä...
Mutta Dagmarilla ei ollut mitään sitä vastaan, että sai näin seuraa itselleen. Toki hän viihtyi itsekin paremmin puutarhassa, kun saattoi siellä rupatella ystävilleen. Kissa, joka sai nimekseen ihan oikein - Laiskuri - kallisteli päätään Dagmarin touhuja katsellessaan.
Koska puutarhassa oli niin paljon kasteltavaa, oli hyvä että vettä sai suoraan hanasta, joka oli ilmestynyt kuin taikaiskusta talon seinään.
Vesihanan läheisyydessä Dagmar huomasi kilpikonnan eikä hänellä ollut aavistustakaan miten sellainen oli voinut tulla puutarhaan, sillä Erik ja Fia olivat jättäneet osuutensa kertomatta Dagmarille välttääkseen tämän joutumisen kiitollisuudenvelkaan. - Sinä varmaan tarvitset lätäkön, jossa voit välillä vilvoitella itseäsi, Dagmar jutteli konnalle. Se täytyy jossain vaiheessa järjestää.
Dagmar katseli puutarhaansa hyvillä mielin. Luumupuu tuotti ensimmäisen satonsa ja porkkanat, punajuuret ja muut kasvikset työntyivät kasvulaatikoistaan niin että tuhina kävi.
Sinne missä aiemmin ollut kasvanut nurmikko, työntyi joka sortin kukkia. Eikä silmä voinut välttää huomaamasta puutarhan uutta asukasta... pöllöä, joka sekin oli matkannut kaukaa kilpikonnan lailla Dagmarin tosin tietämättä mistä eläimet olivat kotoisin.
 Dagmar laittoi pihalle lautasen, jolle hän vei joka aamu tuoretta syötävää pihansa asukkaille.
 Kukkien kasvaessa tyhjä tila hupeni nopeasti.
Dagmarin ei juuri tarvinnut muuta kuin katsoa jotain kohtaa, kun siihen pian ilmestyi kasvi tai pari. Aidan viereen oli kasvanut köynnösruusu.
Toinen toistaan oudompia kukkia havaitsi Dagmar puutarhassaan kasvavan, mutta sillä ei ollut väliä vaikkei hän niitä tunnistanutkaan. Yhtä kaikki, ne tekivät hänen mielensä iloiseksi täyttäessään jokaisen puutarhan kolon.
Pieni harmaa kissa ei silti luopunut paikastaan, vaikka kukat yrittivät vallata sen paikan.

Pihan alkaessa täyttyä Dagmar kiinnitti kukkalaitteita aitaan ja seinille.
- Tätä voisi jo kutsua kukkavallankumoukseksi, hän puhisi hyvillään.

Silti ei moitteen sanaa päästänyt Dagmar suustaan, vaikka puutarha teettikin työtä. Toisaalta eihän Dagmar sitä työtä raskaaksi kokenut, päinvastoin!
Illalla viimeiseksi Dagmar kävi puhuttelemassa puutarhan kaikki asukkaat. Pieni hämyinen polku johti Jäniksen luokse...
Pieni koiranpentu kurkisteli lehvästön seasta Dagmarin tullessa iltakäynnille ja odotti muutamaa ylimääräistä namupalaa ja rapsutuksia.
Eikä Dagmar unohtanut puutarhan keijuakaan, vaikka muiden silmään se näytti pelkältä patsaalta. Dagmar tiesi, että Keijun ansiota oli koko hänen puutarhansa. Keiju piti huolta puutarhasta ja heleä melodia, jonka Dagmar joskus kuuli, oli Keijun laulua jonka ansiosta hänen puutarhansa oli niin elinvoimainen ja hyvinvoiva ja kaikki eläimet oli sen voimalla toivotettu tervetulleiksi. 
Ja vaikka puutarha näytti täydelliseltä Dagmar tiesi, ettei se pitkään aikaan, jos koskaan, tulisi valmiiksi sillä vielä oli tilaa niin seinustoilla kuin maassakin. - Mutta penkki täältä puuttuu tyystin, Dagmar huomasi yhtäkkiä. Enhän minä voi lepuuttaa jalkojani ja nautiskella puutarhastani ellen pääse istumaan. Ja niin Dagmar riensi tutkimaan tarvikkeitaan, olisiko niissä kelvollisia tarvikkeita penkin rakennusaineiksi.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Fia salamatkustaa






Jossain vaiheessa oli Erik palannut Ranskasta takaisin kotiin Kuuralehtoon, mutta kaukomaat vetivät miestä puoleensa, kuten myös loputon nälkä haalia itselleen kaikki maailman aarteet, joiden olemassaolosta hän oli vain kuullut ja joiden omistamisesta hän salaa uneksi.




Niinpä Erik kutsui miehistönsä koolle, hyppäsi laivaan, joka pian suuntasikin kokkansa kohti aavoja ulapoita ja tuntemattomia vesiä.
Joidenkin armottomien merellä vietettyjen päivien ja viikkojen jälkeen he lähestyivät rantaa. Erik näki kaukoputkellaan rannalla liehuvan sinivalkoisen lipun, jonka alapuolella oli merirosvolippu toivottamssa sen sortin kulkijat tervetulleiksi.
-Tämä ei tiedä hyvää, Erik tuskaili ja hänen sydänalaansa kouraisi ennakkoaavistus jostain tuntemattomasta uhkasta.

Kivikkoinen ranta ei myöskään vaikuttanut sopivalta ankkuroitumiselle.



Niinpä Erik hakeutui saaren toiselle puolelle, jonne pääsi laivaa tärvelemättä lipumaan satamaan saakka. Pikkupojat polvihousuissaan huudahtelivat ja heittelivät kiviä veteen, kuten pikku poikien tapana on joka puolella maailmaa kansallisuudesta riippumatta.
Laivan oltua turvallisesti nyt satamassa, Fia joka oli ollut piiloutuneena laivassa, kömpi ylös kannelle Erikin suureksi hämmästykseksi - ja säikähdykseksi!
- Mitä ihmettä sinä olet mennyt tekemään?Erik huudahti vaimolleen. Tule, mennäänpäs pienelle kävelylle, hän jatkoi sillä ei halunnut miehistön kuulevan heidän keskusteluaan.
 
 - Ajattelin tällä kertaa yllättää sinut, Fia aloitti...
Erik nielaisi, onneksi Fia oli tullut mukaan tälle matkalle eikä...
- No, siinä olet oikeassa, Erik totesi karhealla äänellä. Osasitpa tosiaan yllättää. En tiennytkään sinun halustasi matkustaa laivalla!
- Erik, aloitti Fia hiljaa. Minusta tuntuu, että sinä et tiedä oikeastaan paljoakaan minun haluistani ja toiveistani?

- Mitäs tämä nyt on? Erik vaimensi vaimonsa. Nyt lähdemme laivalle, syömme ja sen jälkeen katselemme vähän ympärillemme. Kun nyt täällä olet, lupaan sinun pääsevän kaikkialle mukanani mihin sitten menenkin. Erik tosin mietti, oliko tämä liikaa luvattu, mutta joskus oli parempi luvata liikoja sovun säilymiseksi ja Fian turhien mietteiden estämiseksi.
Syötyään tukevan aterian, Fian tosin vain näykkiessä pieniä paloja haarukkansa nokasta, he matkustivat  Erikin toiveiden mukaisesti katsomaan venetsialaista linnoitusta, Fortezzaa, vaikka Fia ihmetteli mitä kumman tekemistä heillä oli moisten raunioiden kanssa.
Näköala tosin linnoituksen muurilta alas Rethymnonin kaupunkiin oli upea ja vaikka olikin kuuma, tuulenvire kävi joissakin paikoissa sen verran, ettei olo tuntunut liian tukalalta, varsinkaan varjoisissa paikoissa.
Fia kulki tunnollisesti Erikin perässä liikoja kyselemättä, koska huomasi miehen vaisun olemuksen hänen kiertäessään raunioita.
Erik kurkisteli torninvartijan ikkunoista ulos merelle. Siellä Fiakaan ei nähnyt mitään. - Odottiko Erik laivaa tulevaksi? Fia mietti uskaltamatta kysyä.


Seuraavaksi he menivät sisälle vanhaan kirkkorakennelmaan. Se oli typötyhjä. Fia kuuli Erikin syvän huokauksen.
Rakennuksen toisensa jälkeen kiertäessään, tulos oli aina sama. Vain tyhjät seinät ja avoimet ikkunat. Fia havaitsi Erikin naputtelevan sormiaan tyytymättömänä vastakkain ja pälyilevän ympärilleen kuin ei olisi uskonut todeksi näkemäänsä. Fia ei ymmärtänyt Erikin käyttäytymistä, mies tuntui aivan vieraalta. Aivan kuin tämä ei olisi tajunnut edes vaimonsa läsnäoloa.


Kuljettuaan aikansa, Fian seuratessa miestään tämän vanavedessä, he löysivät sisälle pieneen huoneeseen, missä oli kaikenlaista rojua ja Fia kuuli Erikin riemunkiljahduksen. - Lopultakin!
- Hmm, Fia mietti ympärilleen katsoen. Hänen silmissään moisilla tavaroilla ei ollut mitään arvoa. Pölyttyneitä haarniskoja ja aseita, lisänä hyllyillä muutama patsas. Kaikkea kanssa!
 
Mutta nähtyään kullatun koristeellisen pöydän, hän jäi ihailemaan sitä. Erikin tullessa hänen rinnalleen ja kietoessa kätensä vaimonsa olkapäiden ympärille Fia osoitti pöytää kädellään. - Kaunis pöytä, hän sanoi. Sopisi niin meidän ruokailuhuoneeseemme.
- Saat sen, Erik totesi ja viittasi heitä seurannutta miehistönsä jäsentä ottamaan pöydän mukaansa. - Ota myös tuo arkku, Erik lisäsi miehelle.
- Erik? Oletko aivan varma, että voimme ottaa nämä? Fia kysyi. Mihin voimme maksaa tavarat?
Erik katsoi vaimoaan hiljaa, nosti sormen huulilleen ja painoi sitten sormensa vaimonsa huulille. - Kulta pieni, hän sanoi. Älä huolehdi asioista, jotka eivät sinulle kuulu!
Ulkona puun alla oli tuoli, joka ilmiselvästi oli kuulunut kirkonmiesten ahtereita lepuuttamaan pitkien saarnojen aikana. Käsinojat olivat niin korkealla, että vaikka saarna olisikin ollut väsyttävä ja piispojen silmien painuessa umpeen päätä olisi voinut nojata sitä vasten ihan huomaamatta eikä kukaan olisi tiennyt pappien nukkuvan.
- Liian iso, Erik tuumasi tuolin ohi kulkiessaan Fian jäädessä miettimään, mihin tuoli oli liian iso. Hän ei kuitenkaan jäänyt sillä päätään vaivaamaan. Hänen mielestään tuoli oli kummallinen, varsin kulunut ja tarpeeton. Ei ihme, että se oli jätetty ulkosalle.
- Melkoisen turha reissu, Erik puuskahti.
- Erik! Fia sanoi tuohtuneena. Turha! Minä kun luulin sinun ilahtuvan, kun huomaat minun tulleen mukaasi, Fia nyyhkäisi. Kun sinä aina joudut olemaan yksin näkemättä meitä juuri ollenkaan. Ja sinä sanot, että turha!
- Fia, Fia, Erik lepytteli. Enhän minä nyt sitä tarkoittanut, en ollenkaan. Kyllähän se oli melko... niin... siis... aikamoinen yllätys... että sinä... siis tuota... sillä tavalla ilmestyit...
- Sinulle taitaa olla ihan turha järjestää mitään yllätyksiä, Fia puuskahti ja lähti tarpomaan kannat kopisten kohti satamaa.

Mutta pitkä laivamatka takaisin kotiin ajoi kuin ajoikin asiansa ja Erik sai Fian lepyteltyä. Osansa oli sillä kilpikonnan poikasella, jonka Erik pyysi miehistöään pyytämään kiinni ja ottamaan Fian iloksi laivaan ja suuntaamaan tämän ajatukset pois heistä kahdesta. 

- Tämä kilpikonna viedään Dagmarille, Fia päätti. Siellä siitä on eniten hyötyä ja huvia kaikille koululapsille. Minä en moista otusta halua kotiini. Ulkona sen täytyy saada olla ja luulen Dagmarilla olevan juuri sopiva paikka konnalle. Ja sinnehän se sitten päätyi, Dagmarin puutarhaan... mutta siitä sitten myöhemmin...

Ihan samoin kuin pöllökin, joka laivalle oli jostain eksynyt.

 
Ja pieni keijupatsas, joka oli ihastuttanut Fiaa siroudellaan niin paljon, ettei tämä tahtonut saada silmiään irti patsaasta. Eikä Fia välittänyt siitä, millä keinoin Erik tavarat sai haltuunsa. Pääasia, että hän saattoi ilahduttaa Dagmaria, jonka puutarhaan osa tavaroista päätyisi. Fia odotti malttamattomana hetkeä, jolloin pääsisi katsomaan millaisen puutarhan Dagmar oli saanut aikaan!